Naurahdat hieman kiusaantuneesti, katsot muualle, yrität kääntää asian vitsiksi. Päässäsi soi: *Ei tuo nyt niin erityistä ollutkaan*. Kohteliaisuus lipuu ohitsesi, ikään kuin se ei olisi edes tarkoitettu sinulle. Illalla suihkussa mietit sitä äkkiä uudelleen, lievä syyllisyyden tunne mukana: miksi et voi vain sanoa ”kiitos”?
Ihminen, joka ottaa vastaan kehumisen rennosti, vaikuttaa usein itsevarmalta. Mutta entä jos teet itsesi pienemmäksi, vähättelet kaikkea tai sanot heti jotain negatiivista laskiaksesi rimaa? Se pieni hetki kahvinkeittimen ääressä paljastaa usein itsetunnostasi enemmän kuin luuletkaan. Joskus enemmän kuin koko kehityskeskustelu.
Kysymys ei ole vain siitä, miksi sinun on vaikea vastaanottaa kehuja. Kysymys kuuluu: mitä syvällä sisimmässäsi oikeastaan ajattelet itsestäsi?
Miksi kohteliaisuudet tuntuvat niin kiusallisilta
Ne, jotka eivät tiedä mitä tehdä kehuille, eivät usein näe sitä, minkä muut hyvinkin näkevät. Kuulet sanat, mutta ne eivät laskeudu järjestelmääsi. Kuin joku koputtaisi oveen, jonka olet pitänyt tiiviisti suljettuna vuosia. Monet reagoivat refleksinomaisesti: ”Voi ei, ei se nyt niin paha ollut”, ”Tuon olisi kuka tahansa voinut tehdä”, ”Joo, mutta tein siinä myös virheen.”
Epämiellyttävä tunne liittyy harvoin todella siihen yhteen huomioon. Se koskettaa vanhoja tarinoita: joskus olet ehkä tuntenut itsesi typeräksi, tarpeettomaksi, ei tarpeeksi hyväksi. Ne tarinat tarrautuvat kiinni. Kun joku sitten sanoo jotain myönteistä, se räksyttää korvaan. Heidän kuvansa sinusta törmää suoraan omaan kuvaan itsestäsi. Se ei koskaan törmää pehmeästi.
Otetaan Liisa, 34, projektipäällikkö. Raskaan projektin jälkeen hänen esimiehensä sanoo tiimipalaverissa: ”Liisa, sinä olit tämän projektin ankkuri.” Ryhmä taputtaa. Liisa hymyilee jäykästi ja sanoo: ”No jaa, tein lähinnä vain paljon virheitä.” Tunnelma laskee heti. Jälkeenpäin kollega sanoo hiljaa: ”Miksi teet itsesi noin pieneksi?”
Liisa tunnistaa mallin myös kotona. Hänen kumppaninsa kehuu, miten hän saa kaiken toimimaan yhdessä. Hän vastaa nopeasti: ”Joo, mutta olen myös usein ärsyyntynyt.” Vähitellen hän alkaa uskoa, että ihmiset antavat hänelle kehuja ”ollakseen kilttejä”, eivät siksi että se pitäisi paikkansa. Se tekee jokaisesta kehumisesta epäilyttävän. Kuin takana olisi jokin piilotettu agenda.
Erilaisten tutkimusten mukaan ihmisen reaktiosta kehuihin voi usein nähdä, kuinka vakaa itsetunto on. Ihmisillä, joilla on stabiili tunne omasta arvosta, voivat sijoittaa positiivisen palautteen: he lisäävät sen omakuvaansa. Ihmiset, joilla on epävarmempi minäkuva, kokevat kehumisen useammin joksikin, joka ”ei sovi”. Kuin joku ojentaisi sinulle takin koossa, jossa et koskaan uskaltaisi nähdä itseäsi.
Se, joka syvällä sisimmässään näkee itsensä ”keskinkertaisena” tai ”hankalana”, hämmentyy, kun joku väittää päinvastaista. Aivosi yrittävät silloin usein neutralisoida kehumisen, jotta se taas vastaisi vanhaa tarinaasi. Se ei ole luonnevirhe, vaan puolustusmekanismi, joka auttoi joskus käsittelemään kritiikkiä tai torjuntaa.
Mitä reaktiosi todella kertoo itsetunnostasi
Reaktiosi kehuun on usein pieni ikkuna sisäiseen dialogiisi. Jos sanot automaattisesti ”ei se nyt niin paljon ollut”, sanot itseasiassa itseellesi: ”En ansaitse tätä.” Se kuulostaa kovalta, mutta tuo lause istuu usein syvällä juurtuneena. Joskus ihan lapsuudesta asti, jos sinua ensisijaisesti korjattiin siitä, mikä meni pieleen, sen sijaan että olisit tullut nähdyksi siitä, mikä onnistui.
Kaikki ovat varmaan kokeneet sen hetken, kun joku aidosti sanoo sinulle jotain mukavaa, ja kuulet sisäisesti ajattelevasi: ”Jos tietäisit, millainen todella olen, et sanoisi tätä.” Tuo ajatus paljastaa paljon. Se näyttää, että sisäinen mittapuusi ”tarpeeksi hyvälle” on äärimmäisen korkealla. Että yhdistät tunnustuksen suorituksiin, täydellisyyteen tai jatkuvaan hyödyllisyyteen. Kehuminen tuntuu silloin kuin joku antaisi sinulle palkinnon kilpailusta, jossa tiedät huijanneesi.
Mielenkiintoista kyllä: ihmiset, joilla on alhainen tai vaihteleva itsetunto, voivat jopa levottoitua rakenteellisista kehumisista. Näet sen työntekijöissä, jotka yhtäkkiä saavat enemmän positiivista palautetta. He ajattelevat: ”Kohta he odottavat minun saavuttavan tuon tason koko ajan.” Kehumisesta ei silloin tule lämmintä tunnustusta, vaan painostusväline. Itsetunto, joka perustuu ensisijaisesti suorituksiin, tuskin voi lepäillä yksinkertaisella: ”Olet hyvä sellaisena kuin nyt olet.”
Ollaan rehellisiä: kukaan ei istu joka päivä zen-tyylisesti pohtimassa omakuvaansa. Useimmat kompuroivat eteenpäin, reagoivat autopilotilla ja kysyvät itseltään jotain vasta, kun syntyy kitkaa. Vaikeus kehujen kanssa on sellaista kitkaa. Signaali siitä, että olet mahdollisesti ollut kovempi itseäsi kohtaan vuosien ajan kuin ketään muuta ympärilläsi kohtaan. Että sisäinen äänesi sanoo täsmälleen niitä asioita, joita et koskaan tekisi toiselle.
Se, joka ei voi antaa kehujen laskeutua, suojelee usein vanhaa haavoittuvuuden palasta. Sinun ei silloin tarvitse uskoa olevasi arvokas, sillä jos joku sitten hylkää sinut, ”pettymys on pienempi”. Tuntuu turvallisemmalta pitää itsensä pienenä etukäteen kuin riskeerata tulla todella nähdyksi. Tuolla turvallisuudella on hintansa: leikkaat itsesi pois aidosta arvostuksesta.
Näin opit vastaanottamaan kehuja menettämättä itseäsi
Käytännöllinen ensimmäinen askel: hidasta vauhtia. Kun joku seuraavan kerran kehuu sinua, pakota itsesi sanomaan ei mitään kolmen sekunnin ajan. Hengitä ulos. Katso lyhyesti toista. Sano sitten vain: ”Kiitos.” Ei enempää, ei vähempää.
Se kuulostaa lähes lapsellisen yksinkertaiselta. Käytännössä se tuntuu monista pieneltä vallankumoukselta. Pysäytät taipumuksesi vähätellä, selittää tai työntää pois. Nuo kolme sekuntia luovat kirjaimellisesti tilaa vanhan refleksin ja uuden valinnan välille. Siinä tilassa voit valita vastaanottamisen sen sijaan että heti työntäisit pois.
Sen jälkeen voit varovasti harjoitella lisälauseella: ”Merkitsee paljon, että sanot niin.” Tai: ”Hyvä kuulla, olen todella panostanut siihen.” Näin yhdistät kehumisen ponnisteluihisi tekemättä itseäsi pienemmäksi. Tunnustat, että panostuksellasi on merkitystä. Juuri siitä itsetunto kasvaa.
Monille auttaa pitää eräänlaista kehu-päiväkirjaa kotona tai matkan varrella. Ei loputtomilla teksteillä, vaan lyhyillä riveillä: kuka sanoi mitä, ja mikä oli ensimmäinen impulssisi vastata. Kirjoita myös ylös, mitä lopulta sanoit.
Nähdessäsi sen mustaa valkoisella löydät kuvioita. Ehkä huomaat, että uskot helpommin naisia kuin miehiä. Tai että pystyt yksityiselämässä vastaanottamaan kehuja paremmin kuin töissä. Sellaiset mallit kertovat, missä kipupiste on. Siihen voit työstää vain, jos uskallat nähdä sen.
Yleinen virhe: yrittää heti ”korjata” koko minäkuva. Siihen palat loppuun. Aloita pienesti. Yhden kehumisen tietoinen vastaanottaminen päivässä on jo suurta henkistä harjoittelua. Älä odota ihmettä, vaan huomaa vivahde-erot. Että siirryt ”Voi ei, se ei ole mitään” -vastauksesta ”Kiitos, kiva kun sanot” -vastaukseen, on hienovarainen mutta olennainen muutos.
Toinen sudenkuoppa on alkaa nähdä kehuminen eräänlaisena testinä, joka sinun pitää läpäistä. Silloin alat käyttäytyä sen mukaan, mitä luulet toisen haluavan kuulla. Näin tulet vielä kauemmas aidosta kontaktista. Itsetunto kasvaa juuri silloin, kun uskallat tarkkailla, mitä sinussa tapahtuu, tuomitsematta itseäsi.
Näet vasta silloin, kuinka kova olet itseäsi kohtaan, kun kuulet kuinka hellästi ystäväsi puhuvat sinusta.
Jos haluat konkreettisesti työstää itsetuntoasi, on hyödyllistä ottaa ympäristösi mukaan.
- Pyydä yhtä luotettua henkilöä rehellisesti: ”Miltä sinusta näyttää, miten reagoin kehuihin?”
- Anna jonkun toistaa kehuminen ja kuuntele vain, sanomatta mitään.
- Valitse yksi vakiovastaus, kuten ”Kiitos, arvostan sitä”, ja harjoittele sitä viikon ajan.
- Merkitse päivän päätteeksi yksi hetki, jolloin olit itse tyytyväinen itseesi.
- Harkitse apua valmentajalta tai terapeutilta, jos aihe lamaannuttaa tai on pyörinyt vuosia.
Toinen katse itseesi toisen silmin
Vaikeudet kehujen kanssa eivät tarkoita, että olisit kiittämätön, piittaamaton tai kylmä. Se tarkoittaa usein, että kuva, joka muilla on sinusta, ei vielä vastaa sitä, miten näet itsesi. Tuo kuilu tuntuu kiusalliselta, joskus jopa häpeälliseltä. Mutta juuri tuossa kuilussa on myös tilaa kasvaa.
Joka kerta kun joku sanoo sinulle jotain mukavaa tai tunnustavaa, tuo henkilö itseasiassa ojentaa vaihtoehtoisen version sinusta. Version, joka on ehkä rauhallisempi, vahvempi tai osaavampi kuin uskallat uskoa. Sinun ei tarvitse heti hyväksyä tuota kuvaa täysin. On jo paljon, jos et hylkää sitä välittömästi. Jos saat antaa sen olla pöydällä katsottavaksi myöhemmin uudelleen.
Itsetunto kasvaa harvoin suurissa hypyissä. Se kasvaa pienissä, arkipäiväisissä hetkissä. Siinä yhdessä ”kiitoksessa”, jonka lausut, vaikka kaikki kehossasi haluaisi paeta. Siinä, että kirjoitat ylös kehumisen, johon et oikeastaan usko, mutta säilytät sen silti. Tunnustuksessa, että kaikki ihmiset, jotka ovat hyväntahtoisia sinua kohtaan, eivät voi kaikki olla väärässä samaan aikaan.
Se, joka oppii vastaanottamaan kehuja, ei muuta vain suhdettaan itseensä, vaan myös toisiin. Ihmiset tuntevat tulleensa enemmän nähdyiksi, kun heidän sanansa laskeutuvat perille. Keskustelut muuttuvat lämpimämmiksi, rehellisemmiksi. Sinun tarvitsee taistella vähemmän paikastasi, koska hitaasti huomaat, että sinulla oli se jo.
